Miksi AA:n jäsen on anonyymi?

Julkaistu Grapevine-lehdessä, tammikuussa 1955

Enemmän kuin koskaan aikaisemmin taistelu vallasta, asemasta ja varallisuudesta repii tänään sivistynyttä maailmaa. Ihminen ihmistä vastaan, perhe perhettä vastaan, ryhmä ryhmää vastaan, kansakunta kansakuntaa vastaan.

Lähes kaikki ne, jotka ovat osallisina tässä raivoisassa kilpailussa, julistavat tarkoituksenaan olevan saada aikaan rauha ja oikeudenmukaisuus itselleen, naapureilleen ja kansakunnilleen: Anna meille valtaa, niin me saatamme oikeuden voimaan; anna meille kuuluisuutta, niin me toimimme suurenmoisen esimerkillisesti; anna meille rahaa, niin me elämme mukavasti ja onnellisina.
Ympäri maailmaa ihmiset uskovat syvästi asian olevan näin ja toimivat sen mukaisesti. Tämän tyrmistyttävän kuivan humalan vallassa, yhteiskunta näyttää hoipertelevan kohti umpikujaa. Seis-merkki on selvästi näkyvissä. Siinä lukee ”Tuho”.

Mitä tällä on tekemistä AA:n nimettömyyden kanssa?
Meidän AA-laisten pitäisi tietää. Lähes jokainen meistä on kulkenut tätä samaa umpikujaan johtavaa polkua. Alkoholin ja itseoikeutuksen voimalla monet meistä ovat ajaneet takaa minäkeskeisyyden ja rahan haamuja aina tuhosta varoittavalle merkille saakka. Sitten tuli AA. Me silmäilimme ympärillemme ja huomasimme olevamme uudella valtatiellä, jonka varrella tienviitat eivät puhuneet koskaan sanaakaan vallasta, maineesta tai varallisuudesta. Uusissa viitoissa lukee: ” Tämä on tie mielen tasapainoon ja tyyneyteen – hintana on itsensä uhraaminen.”
Uusi kirjamme, Kaksitoista askelta ja kaksitoista perinnettä sanoo, että ”nimettömyys on paras suoja, mikä yhteisöllämme voi koskaan olla”.  Se sanoo myös, että ”nimettömyyden hengellinen sisältö on uhraus”.
Tarkastellaanpa AA:n 20 vuoden kokemusta ja katsotaan, miten olemme päätyneet tähän käsitykseen, mikä on nyt kuvattuna 11. ja 12. perinteessämme.
Alussa uhrasimme alkoholin. Meidän oli pakko, muuten se olisi tappanut meidät. Mutta emme kyenneet pääsemään irti alkoholista, ellemme tehneet muitakin uhrauksia. Mahtailun ja valheellisen ajattelun oli loputtava. Meidän oli heitettävä itsepuolustelu, itsesääli ja viha ulos ikkunasta. Meidän oli lakattava hullun lailla tavoittelemasta henkilökohtaista arvovaltaa ja suuria pankkitilejä. Meidän oli otettava henkilökohtainen vastuu surkeasta tilastamme ja lakattava syyttämästä siitä muita.
Olivatko nämä uhrauksia? Kyllä ne olivat. Jotta saisimme riittävästi nöyryyttä ja itsekunnioitusta pysyäksemme yleensä hengissä, meidän oli todellakin luovuttava siitä, mitä olimme pitäneet kalleimpana omaisuutenamme – kunnianhimoisista pyrkimyksistämme ja perusteettomasta ylpeydestämme.
Mutta vielä tämäkään ei riittänyt. Uhrauksen oli mentävä paljon pitemmälle. Muidenkin oli hyödyttävä siitä. Niinpä ryhdyimme tekemään kahdennentoista askeleen työtä: aloimme saattaa AA:n sanomaa. Me uhrasimme aikaa, tarmoa ja omaa rahaamme sen tekemiseen. Emme pystyneet säilyttämään sitä, mitä meillä oli, ellemme antaneet sitä pois.
Vaadimmeko uusia tulokkaitamme antamaan meille mitään? Pyysimmekö heiltä määräysvaltaa heidän elämänsä suhteen, mainetta hyvästä työstämme tai senttiäkään rahaa? Ei, emme vaatineet. Huomasimme, että jos vaatisimme mitään näistä, meidän kahdennentoista askeleen työmme menettäisi tehonsa. Siispä nämä luonnolliset halut oli uhrattava; muuten tulokkaittemme raittius jäisi vähäiseksi tai olemattomaksi. Emmekä olisi saaneet sitä itsekään.
Niin opimme, että uhrauksen oli joko tuotettava kaksinkertainen hyöty tai se jäisi merkityksettömäksi. Aloimme saada käsityksen sellaisesta itsemme antamisesta, jossa ei ollut hintalappua.
Kun ensimmäinen AA-ryhmä muodostui, me opimme pian lisää tästä asiasta. Me huomasimme, että jokaisen meistä oli oltava valmis tekemään uhrauksia ryhmän eli yhteisen hyvän edestä. Ryhmä vuorostaan oppi, että sen oli luovuttava monista oikeuksistaan jokaisen jäsenen, ja koko AA:n,  turvallisuuden ja hyvinvoinnin hyväksi. Uhraukset oli tehtävä, jotta AA voisi jatkaa olemassaoloaan.
Näistä kokemuksista ja oivalluksista AA:n kaksitoista perinnettä alkoivat saada muodon ja sisällön.

Vähitellen huomasimme, että AA:n yhtenäisyys, tehokkuus – ja jopa sen koko olemassaolo – riippuisivat aina jatkuvasta halukkuudestamme uhrata henkilökohtaiset tavoitteemme ja toiveemme yhteisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin hyväksi. Samoin kuin uhraus merkitsi yksilön hengissä säilymistä, se merkitsi AA-ryhmän ja  koko toveriseuran yhtenäisyyttä ja hengissä säilymistä.
Tässä valossa AA:n kaksitoista perinnettä eivät ole muuta kuin luettelo uhrauksista, jotka kahdenkymmenen vuoden kokemus on opettanut meitä tekemään, yksilöllisesti ja kollektiivisesti, jotta AA pysyisi elossa ja terveenä.
Kahdessatoista perinteessämme olemme pidättäytyneet seuraamasta lähes jokaista ulkopuolisen maailman käytäntöä.
Olemme kieltäneet itseltämme henkilökohtaisen johtamisen, ammattilaisuuden ja oikeuden määritellä, ketkä saavat olla jäseniämme. Olemme hylänneet hyväntekeväisyyden, käännytystyön ja holhoavan asenteen. Kieltäydymme ottamasta vastaan tukirahoja ja maksamme mieluummin omat kulumme. Teemme yhteistyötä lähes kaikkien kanssa, mutta kieltäydymme kuitenkin solmimasta liittoa minkään muun järjestön tai liikkeen kanssa. Pidättäydymme julkisista kiistoista, emmekä riitele keskenämme niistä kysymyksistä, jotka repivät yhteiskuntaa hajalle – uskonnosta, politiikasta ja uudistuspyrkimyksistä. Meillä on vain yksi tarkoitus: saattaa AA:n sanoma sairaalle alkoholistille, joka haluaa sitä.
Nämä asenteemme eivät perustu lainkaan siihen, että väittäisimme olevamme erityisen hyveellisiä tai viisaita. Teemme näin, koska kova kokemus on osoittanut, että meidän on pakko – jotta AA säilyisi tämän päivän onnettomassa maailmassa.Samoin luovumme oikeuksistamme ja  teemme uhrauksia, koska meidän täytyy – ja ennen kaikkea, koska me haluamme tehdä niin. AA on meitä kaikkia suurempi voima; sen on jatkettava elämäänsä tai muuten tuhannet kaltaisemme kokevat varman kuoleman. Tämän me tiedämme.
Miten nimettömyys sitten sopii tähän kuvaan? Mitä nimettömyys oikein on? Miksi se meidän mielestämme on suurin yksittäinen suoja, mikä AA:lla voi koskaan olla? Miksi se on meidän henkilökohtaisen uhrauksemme tärkein symboli, hengellinen avain kaikkiin kahteentoista perinteeseemme ja koko elämäntapaamme?
Seuraava kappale AA:n historiaa paljastaa toivottavasti vastauksen, jota me kaikki etsimme.
Vuosia sitten tunnettu urheilija raitistui AA:n avulla. Koska hänen paluunsa kentälle oli niin näyttävä, hän sai suunnattomat henkilökohtaiset suosionosoitukset lehdissä ja AA sai paljon kunniaa. Hänen täysi nimensä ja valokuvansa, AA:n jäsenenä, oli miljoonien fanien nähtävissä. Se teki paljon hyvää meidän asiallemme; alkoholisteja virtasi sisään. Meistä se oli hienoa. Minä olin erityisen innoissani, koska sain siitä ideoita. 
Pian olin tien päällä antamassa huoletta henkilökohtaisia haastatteluja ja kuvia tiedotusvälineille. Ilokseni huomasin voivani päästä etusivuille aivan kuten hänkin. Sitäpaitsi hän ei pystynyt pitämään julkisuuttaan yllä, mutta minä pystyin. Minun tarvitsi vain matkustella ja puhua. Paikalliset AA-ryhmät ja lehdistö hoitivat loput. Olin hämmästynyt, kun äskettäin katselin noita vanhoja lehtijuttuja. Pari kolme vuotta taisin olla AA:n nimettömyyden suurin rikkoja.
En siis voi syyttää ketään AA:n jäsentä, joka on sen jälkeen hakeutunut valokeilaan. Minä annoin siitä parhaan esimerkin jo vuosia sitten. 
Aikoinaan näytti siltä, että juuri niin piti tehdä. Tämän vuoksi hyväksyin käyttäytymiseni. Millaisen tyydytyksen sainkaan, kun luin noita kahden palstan mittaisia juttuja ”pörssimeklari Billistä”, täyden nimen ja kuvan kera, miehestä joka pelasti juoppoja tuhansittain!
Sitten tämä kirkas taivas alkoi saada hieman tummempia sävyjä. Murinaa alkoi kuulua AA-skeptikkojen taholta, jotka sanoivat, että ”tämä kaveri Bill kahmii kaiken huomion. Tri Bob ei saa osaansa kunniasta”. Tai sitten: ”Mitä jos kaikki tämä julkisuus nousee Billin päähän ja hän rupeaa juomaan yhteisön vahingoksi?”
Tämä kirpaisi. Miten he voivat syytellä minua, kun tein niin paljon hyvää? Sanoin arvostelijoilleni, että tämä oli Amerikka ja että eivätkö he tienneet, että minulla oli ilmaisunvapaus! Ja eivätkö tätä maata ja kaikkia muitakin johtaneet tunnetut johtajat? Nimettömyys oli ehkä hyväksi AA:n keskivertojäsenelle. Mutta perustajajäsenten tuli olla poikkeuksia. Suurella yleisöllä oli varmasti oikeus tietää keitä me olimme.
Todelliset AA:n voimahahmot (arvovallannälkäiset ihmiset, samanlaiset kuin minä) eivät viivytelleet kauan vaan seurasivat esimerkkiä. Hekin tahtoivat olla poikkeuksia. He sanoivat, että nimettömyys suuren yleisön edessä oli vain arkoja ihmisiä varten; kaikkien urhoollisten ja rohkeiden, kuten he itse, tuli seisoa salamavalojen loisteessa ja tulla huomatuksi. Tällainen rohkeus poistaisi pian alkoholisteihin liittyvän leiman. Yleisö huomaisi heti, millaisia hienoja kansalaisia toipuneista alkoholisteista voi tulla. Näin yhä useammat jäsenet rikkoivat nimettömyytensä uskoen, että kaikki tapahtui AA:n parhaaksi. Mitä sitten, vaikka juoppo olikin valokuvassa kuvernöörin kanssa? Sekä hän että kuvernööri ansaitsivat tuon kunnian, eikö vain? Näin me päästelimme menemään umpikujaan johtavaa tietä!
Seuraava nimettömyyden rikkomistapaus näytti vieläkin ruusuisemmalta. Läheinen AA-ystäväni halusi lähteä mukaan alkoholikasvatukseen. Erään alkoholismista kiinnostuneen suuren yliopiston osasto halusi hänen menevän ja kertovan suurelle yleisölle, että alkoholistit ovat sairaita ihmisiä, joiden auttamiseksi voitaisiin tehdä paljon. Ystäväni oli taitava julkinen puhuja ja kirjoittaja. Voisiko hän kertoa suurelle yleisölle olevansa AA:n jäsen? No, miksi ei? Käyttämällä AA:n nimeä hän saisi hienoa julkisuutta hyvämaineiselle alkoholikasvatuksen edistäjälle ja samlla myös AA:lle. Mielestäni se oli erinomainen suunnitelma ja siksi annoin sille siunaukseni.
AA oli jo alkanut saada kuuluisuutta ja arvokasta nimeä. Meidän nimemme ja hänen omien suurten kykyjensä ansiosta, tulokset olivat välittömät. Pian hänen täysi nimensä ja kuvansa, sekä erinomaiset kuvaukset hänen projektistaan ja AA:sta, ilmestyivät lähes kaikissa Pohjois-Amerikan suurissa lehdissä. Yleinen alkoholismin ymmärtäminen lisääntyi, juoppoihin liitetty leima alkoi vähentyä ja AA sai uusia jäseniä. Varmaankaan ei tässä kaikessa voinut olla mitään väärää.
Mutta kyllä siinä oli. Tämän lyhyen aikavälin hyödyn takia me olimme ottamassa kannettavaksemme mittasuhteiltaan suunnattoman suuren ja uhkaavan vastuun tulevaisuudessa.
Sitten yksi AA:n jäsen alkoi julkaista mielipidelehteä, joka oli omistettu kieltolain asialle. Hänen mielestään AA:n piti auttaa tekemään koko maailmasta kuiva. Hän ilmoitti olevansa AA:n jäsen ja käytti vapaasti AA:n nimeä hyökkäykseen viskin haittoja ja niitä ihmisiä vastaan, jotka valmistivat ja joivat sitä. Hän tähdensi olevansa myös ”valistaja” ja julisti, että hänen ajamansa valistus oli ”oikeanlaista”. Mitä tulee AA:n menosta mukaan julkisiin kiistoihin, hänen mielestään juuri niin piti tehdä. Hän siis käytti innokkaasti AA:n nimeä tehdäkseen juuri niin. Tietenkin hän myös rikkoi nimettömyytensä edistääkseen vaalimaansa asiaa.
Tästä seurasi, että alkoholijuomien kauppiasyhdistys tarjosi eräälle AA:n jäsenelle ”valistajan” tointa. Ihmisille tuli kertoa, että liiallinen alkoholin käyttö oli pahasta kenelle tahansa ja että tiettyjen ihmisten – alkoholistien – ei pitäisi juoda lainkaan. Mitä ihmeen vikaa tässä olisi?
Vika oli siinä, että kyseisen AA-ystävämme oli rikottava nimettömyytensä; jokaisessa julkaisussa ja kirjallisessa tuotteessa olisi hänen koko nimensä AA:n jäsenenä. Tämä tietenkin loisi selkeän julkisen mielikuvan, että AA suosi ”valistusta” alkoholialan tapaan.
Vaikka kumpikaan näistä tapauksista ei edennyt pitkälle, niillä oli valtava vaikutus. Ne selvensivät asian meille täysin. Menemällä toisen aatteen palvelukseen ja sitten paljastamalla AA:n jäsenyytensä koko suurelle yleisölle kuka tahansa AA:n jäsen voisi liittää AA käytännöllisesti katsoen mihin tahansa hankkeeseen tai kiistaan, olipa se hyvä tai huono. Mitä arvokkaammaksi AA:n nimi tulisi, sitä suurempi olisi kiusaus.
Lisätodisteiden saamista  tälle ei tarvinnut kauaa odotella. Eräs jäsen alkoi viedä meitä mukaan mainosbusinekseen. Hän oli saanut henkivakuutusyhtiöltä tehtävän valmistaa kahdentoista ”luennon” sarjan AA:sta kansallisen radioyhtiön verkkoon. Siinä tietenkin mainostettaisiin henkivakuutuksia ja AA:ta – ja luonnollisesti ystäväämme itseään – yhdessä ja samassa hyvännäköisessä paketissa.
AA:n päämajassa me luimme ehdotetut luennot. Ne sisälsivät noin 50% AA:ta ja 50% ystävämme omia henkilökohtaisia uskonnollisia vakaumuksia. Tämä saattaisi saada aikaan väärän julkisen kuvan muodostumisen. Uskonnollisia ennakkoluuloja heräisi AA:n suhteen. Niinpä esitimme vastalauseemme.
Ystävämme lähetti takaisin kiihtyneen kirjeen, jossa hän sanoi olevansa ”innoittunut” antamaan nämä luennot, ja ettei meillä ollut mitään oikeutta puuttua hänen ilmaisuvapauteensa. Vaikka hän tulisi saamaan palkkion työstään, hänellä oli vain AA:n hyvinvointi mielessään. Ja ellemme me tienneet, mikä meille oli hyväksi, ei voi kuin valittaa! Me ja AA:n palveluneuvosto voisimme painua hornan tuuttiin. Luennot esitettäisiin radiossa.
Tämä oli kova pähkinä purtavaksi. Vain rikkomalla nimettömyytensä ja käyttämällä siten AA:n nimeä omiin tarkoituksiinsa ystävämme voisi ottaa haltuunsa julkisen tiedotustoimintamme, saattaa meidät vaikeuksiin uskontokysymysten suhteen tai viedä meidät mainosalalle, ja kaikista näistä hyvistä töistä vakuutusyhtiö maksaisi hänelle sievoisen palkkion.
Tarkoittiko tämä sitä, että jokainen harhautunut jäsenemme voisi näin vaarantaa seuramme milloin ja missä tahansa vain rikkomalla nimettömyytensä ja selittämällä itselleen, miten paljon hyvää hän oli tekemässä meille kaikille? Voimme kuvitella, miten jokainen AA:ssa oleva mainosmies hakisi itselleen kaupallisen sponsorin ja AA:n nimissä myisi kaikkea mahdollista pretzeleistä (suolarinkeleistä) luumumehuun.
Jotakin oli tehtävä. Me kirjoitimme AA-ystävällemme, että myös AA:lla oli oikeus ilmaisuvapauteen. Emme vastustaisi häntä julkisesti, mutta emme voineet tai halunneet taata, ettei hänen sponsorinsa saisi useita tuhansia vastalausekirjeitä AA:n jäseniltä, jos ohjelma esitettäisiin radiossa. Ystävämme hylkäsi projektinsa.
Nimettömyyttämme rikottiin edelleen. AA:n jäsenet alkoivat viedä meitä mukaan politiikkaan. He alkoivat kertoa valtion lakivaliokunnalle – julkisesti tietenkin – tarkalleen, mitä AA halusi tehtävän kuntoutuksen, tukirahojen ja valistuneen lainsäädännön osalta.
Niinpä täydellä nimellä ja usein kuvan kera joistakin meistä tuli lobbaajia. Toiset jäsenet istuivat alioikeuden penkeillä tuomareiden kanssa ja neuvoivat, keiden paikalla olevista juopoista pitäisi mennä AA:han ja keiden vankilaan.
Sitten seurasi nimettömyyden rikkomiseen liittyviä ongelmia raha-asioissa. Tässä vaiheessa useimmat jäsenet olivat sitä mieltä, että meidän tulisi lopettaa rahan hakeminen julkisesti AA:n tarkoituksiin. Mutta yliopiston sponsoroiman ystäväni valistushanke oli tällä välin kasvanut.  Hänellä oli täysin kunniallinen ja laillinen  rahan tarve ja suuri sellainen. Siksi hän pyysi sitä yleisöltä ja pani rattaat liikkeelle asian hyväksi. Koska hän oli AA:n jäsen ja toi sen jatkuvasti esille, monet rahan antajat olivat hämmentyneitä. He luulivat, että AA toimii valistusalalla tai ajattelivat, että AA sinänsä keräsi rahaa, mitä se ei todellakaan tehnyt eikä halunnut tehdä.
Siten AA:n nimeä käytettiin varojen keräämiseen juuri hetkellä, jolloin AA yritti kertoa ihmisille, ettei se ottanut vastaan ulkopuolista rahaa.
Nähdessään, mitä tapahtui ystäväni, joka oli suurenmoinen jäsen, yritti paluuta nimettömyyteen. Koska häntä oli niin perusteellisesti tehty tunnetuksi, tämä on ollut vaikea tehtävä. Se on vienyt häneltä vuosia. Mutta hän on tehnyt sen uhrauksen,  ja minä haluan tässä ilmoittaa syvän kiitollisuuteni siitä meidän kaikkien puolesta.
Tämä ennakkotapaus pani liikkeelle kaikenlaisia AA:n  julkisia varainhankintayrityksiä – katkaisufarmien perustamiselle, kahdennentoista askeleen yrityksille, AA-täysihoitoloille, klubeille ja muille vastaaville – jotka kaikki lähtivät liikkeelle nimettömyyden rikkomisesta.
Seuraavaksi säikähdimme huomatessamme, että meidät oli vedetty mukaan puoluepolitiikkaan, tällä kertaa yhden yksilön eduntavoitteluh vuoksi. Hakiessaan julkiseen virkaan, eräs jäsen heitti poliittiseen mainontaansa mukaan sen, että hän oli AA:n jäsen – antamalla näin ymmärtää, että hän oli raitis kuin tuomari! Koska AA oli suosittu hänen osavaltiossaan, hän ajatteli sen auttavan häntä voittamaan vaaleissa.
Ehkä paras tähän liittyvä juttu kertoo, miten AA:n nimeä käytettiin tukemaan kunnianloukkauskannetta. Eräs jäsen, jonka nimi ja ammatilliset saavutukset ovat tunnettuja kolmessa maanosassa, sai käsiinsä kirjeen, jonka hän arveli vahingoittavan ammatillista mainettaan. Hänen mielestään tälle asialle piti tehdä jotain ja samaa mieltä oli hänen lakimiehensäkin, joka myös oli AA:n jäsen. He arvelivat, että sekä suuri yleisö että AA olisivat oikeutetusti vihaisia, jos kirjeen sisältö tulisi julkiseen tietoon. Tuota pikaa useat sanomalehdet otsikoivat, miten AA puolusti yhtä naisjäsentään – jonka täysi nimi oli tietenkin mainittu – voittamaan kunnianloukkausoikeidenkäyntinsä. Pian tämän jälkeen tunnettu radiokommentaattori kertoi kuuntelevalle yleisölle, noin kahdelletoista miljoonalle ihmiselle, saman asian. Tämä osoitti jälleen, miten AA:n nimeä voitiin käyttää puhtaasti henkilökohtaisiin tarkoituksiin – tässä tapauksessa valtakunnan laajuisesti.
Vanhat arkistot AA:n päämajassa paljastavat lukuisia tapauksia, missä on rikottu nimettömyyttä. Useimmat niistä tuovat esiin samat opetukset.
Ne kertovat meille, että me alkoholistit olemme maailman suurimpia järkeistäjiä. Tämän ja sen tekosyyn avulla, että olemme tekemässä suuria palveluksia AA:lle, me voimme nimettömyyttä rikkomalla aloittaa uudelleen vanhan ja tuhoisan henkilökohtaisen arvovallan, julkisen tunnustuksen ja rahan tavoittelumme – samojen hellittämättömien pakkomielteiden seuraamisen, jotka olivat syynä juomiseemme ja jotka tänä päivänä repivät maailmaa hajalle. Sen lisäksi nämä varhaiset kokemukset näyttävät selvästi, että tarpeeksi suuri määrä nimettömyyden rikkojia voisi jonakin päivänä viedä koko yhteisömme mukanaan tuhoisaan umpikujaan. 
Niinpä olemme varmoja siitä, että jos sellaiset voimat koskaan pääsevät vallalle toveriseurassamme, mekin tuhoudumme, samoin kuin muutkin yhteisöt ovat tuhoutuneet ihmiskunnan historian aikana. Älkäämme hetkeäkään luulko, että me toipuneet alkoholistit olisimme niin paljon parempia ja vahvempia kuin muut ihmiset tai että koska mitään ei ole tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen AA:lle, mitään ei voi koskaan tapahtuakaan.
Meidän todella suuri toivomme lepää sen varassa, että kokemuksemme alkoholisteina ja AA:n jäseninä on opettanut näiden itsetuhon voimien suunnattoman vallan. Nämä kovan kautta opitut läksyt ovat tehneet meidät täysin valmiiksi tekemään jokaisen henkilökohtaisen uhrauksen, joka on tarpeen kallisarvoisen toveriseuramme säilyttämiseksi.
Tästä syystä me näemme nimettömyyden julkisuudessa olevan pääasiallinen suojamme itseämme vastaan, kaikkien perinteidemme vartija ja suurimman itseuhrauksen symboli, minkä tunnemme.
Tietenkään kenenkään AA:n jäsenen ei tarvitse salata AA-jäsenyyttään perheen, ystävien tai naapurien keskuudessa. AA-jäsenyydestä kertominen heille on usein oikein ja hyväksi. Puhuminen ryhmässä tai puolijulkisissa AA-kokouksissa ei myöskään ole vaarallista edellyttäen, että lehtikirjoitukset paljastavat vain etunimemme.
Mutta suuren yleisön edessä – lehdistössä, radiossa, elokuvissa, televisiossa ja vastaavissa (kuten Internetissä, käänt.huom.) – koko nimien ja kuvien paljastaminen on perikadon paikka. Tämä on pääasiallinen ulospääsytie niille pelottaville tuhon voimille, jotka edelleen ovat piilevinä meissä kaikissa. Näissä paikoissa kannen on pysyttävä kiinni.
Me ymmärrämme nyt, että 100-prosenttinen henkilökohtainen nimettömyys yleisön edessä on aivan yhtä elintärkeää AA:lle kuin 100-prosenttinen raittius on jokaisen jäsenen elämälle. Tämä ei ole pelon sanelema neuvo, vaan kokemuksen järkevä ääni. Olen varma, että me kuuntelemme sitä, ja että me teemme jokaisen tarpeellisen uhrauksen. Toden totta, me olemme kuunnelleet. Tänään on vain kourallinen nimettömyyden rikkojia jäljellä.
Sanon tämän kaiken niin vakavissani kuin voin. Sanon tämän, koska tiedän millainen kiusaus maine ja raha todella ovat.  Voin sanoa tämän, koska minä kerran olin nimettömyyden rikkoja itsekin. Kiitän Jumalaa, että vuosia sitten kokemuksen ääni ja viisaiden ystävien kehotukset saivat minut kääntymään siltä tuhoon vievältä polulta, jonne olisin voinut johdattaa koko yhteisömme. Siten opin, että tilapäinen tai näennäinen hyvä voi usein olla pysyvän hyvän kuolettava vihollinen. Kun kyseessä on AA:n hengissä säilyminen, vain kaikkein parhaamme on riittävän hyvää.
Haluamme säilyttää 100-prosenttisen nimettömyyden vielä yhdestä tärkeästä syystä, joka usein jää huomaamatta. Sen sijaan, että toistuvat itsekkäät nimettömyyden rikkomiset toisivat meille enemmän julkisuutta, ne voivat vakavasti vahingoittaa sitä loistavaa suhdetta, joka meillä nyt on lehdistöön ja suureen yleisöön. Me tulisimme päätymään huonoon lehdistökohteluun ja vain vähäiseen julkiseen luottamukseen.
Monien vuosien ajan uutiskanavat kaikkialla maailmassa ovat antaneet AA:lle innostunutta julkisuutta loputtomana virtana, mikä on mittasuhteiltaan täysin suhteetonta tarjolla oleviin uutisaiheisiin nähden. Toimittajat kertovat meille miksi näin on. He antavat meille erityistä palstatilaa ja aikaa, koska heidän luottamuksensa AA:ta kohtaan on täydellinen. Tämän suuren luottamuksen perusta on heidän mukaansa jatkuva henkilökohtaisen nimettömyyden vaatimuksemme lehdistön piirissä.
Milloinkaan aikaisemmin eivät uutiskanavat ja suhdetoiminnan asiantuntijat olleet kuulleet seurasta, joka olisi ehdottomasti kieltäytynyt mainostamasta johtajiaan tai jäseniään. Heille tämä outo ja virkistävä uutuus on aina ollut myönteisenä todisteena siitä, että AA on rehellinen, että kenelläkään ei ole oma lehmä ojassa.
Tämä on heidän mukaansa ensisijainen syy heidän suopeuteensa. Tämän vuoksi, yhä uudelleen, he jatkavat AA:n toipumissanoman viestimistä koko maailmalle.
Jos tarpeeksi usein toistuvien nimettömyyden rikkomisten takia saisimme aikaan sen, että lehdistö, suuri yleisö ja jopa meidän alkoholistitulokkaamme alkaisivat epäillä motiivejamme, olisimme tosiaan menettäneet kallisarvoisen omaisuuden, ja sen mukana monia mahdollisia jäseniä. Myönteisen julkisuuden sijaan AA saisi ainoastaan vähemmän ja huonompaa julkisuutta. Sen vuoksi kirjoitus seinällä on selvä. Koska useimmat meistä oivaltavat tämän ja koska loputkin tulevat sen pian ymmärtämään, olen luottavaisella mielellä, ettei sellainen pimeä päivä koskaan tule yhteisömme osaksi.
Jo pitkän aikaa sekä tri Bob että minä olemme tehneet kaiken mahdollisen säilyttääksemme nimettömyyden perinteen. Vähän ennen hänen kuolemaansa tri Bobin ystävät ehdottivat, että sopiva muistomerkki tai mausoleumi pystytettäisiin hänen ja hänen vaimonsa Annen kunniaksi, kuten olisi sopivaa perustajajäsenelle. Tri Bob kieltäytyi kiitoksin. Kertoessaan minulle tästä vähän myöhemmin, hän virnisti ja sanoi, ”Taivaan tähden Bill, miksei minua ja sinua voisi haudata muiden ihmisten tavoin?”
Viime kesänä vierailin Akronin hautausmaalla, missä Bob ja Anne lepäävät. Heidän yksinkertaisessa hautakivessään ei mainita mitään AA:sta. Tämä teki minut niin iloiseksi, että itkin. Veikö tämä suurenmoinen pari henkilökohtaisen nimettömyyden liian pitkälle, kun he niin lujasti kielsivät kayttämästä sanoja ”Alcoholics Anonymous” edes omassa hautakivessään?
Itse en ajattele niin. Minun mielestäni tämä suuri ja lopullinen esimerkki vaatimattomuudesta tulee osoittautumaan pysyvämmin arvokkaaksi AA:lle kuin mikään loistelias julkinen huomio tai hieno mausoleumi.
Meidän ei tarvitse mennä Akroniin Ohioon nähdäksemme tri Bobin muistomerkin. Tri Bobin todellinen muistomerkki on nähtävissä AA:n laajuudessa ja kestävyydessä. Katsokaamme jälleen sen todellista muistokirjoitusta – vain yksi sana, jonka me AA:n jäsenet olemme kirjoittaneet. Se sana on ”uhraus”.

Bill W. – henkilötietoja
Bill W. syntyi East Dorsetissa, Vermontissa marraskuun 26. päivänä vuonna 1895. Yhdessä tri Bob S:n kanssa, joka oli kotoisin Akronista Ohiosta, hän perusti Alcoholics Anonymous -seuran vuonna 1935. Ollessaan sairaalahoidossa alkoholismin vuoksi hän koki syvällisen hengellisen muutoksen, joka muutti hänen elämänsä ja oli innoituksena moniin AA-liikkeen periaatteisiin. 
Bill W. havaitsi, että toistuva juomisen himo häviää, kun alkoholisti työskentelee toisen alkoholistin kanssa. Tämä oivallus muodostui yhdeksi uuden seuran perusperiaatteeksi. Lisäksi Bill toi esiin ajatusta siitä, että alkoholismi on sairaus, joka voidaan pysäyttää, mutta ei parantaa. Tämän AA:n käsityksen vaikutuksesta American Medical Association myöhemmin määritteli alkoholismin sairaudeksi, ei tahdonvoiman puutteeksi.
AA:n perusteoksen, Alcoholics Anonymous, kirjoittaja oli pääasiassa Bill W. yhteistyössä muiden varhaisten AA:n jäsenten kanssa. Sen ensimmäisen painoksen julkaisemisen jälkeen vuonna 1939 Isoa Kirjaa, kuten sitä kutsutaan, on myyty yli kaksikymmentä miljoonaa kappaletta ja se on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle. Käänteentekevä kahdentoista askeleen toipumisohjelma, jonka kirja sisältää, on mallina monelle muulle toipumisohjelmalle.
Kahdessatoista perinteessä, jotka ensin kehitettiin ja esiteltiin Grapevine-lehden sivuilla, Bill loi kestävän perustan AA:n yhtenäisyydelle yhdistämällä ainutlaatuiset nimettömyyden, omavaraisuuden, jäseneksi pääsemisen ja sitoutumattomuuden periaatteet.
Monipuolisen kirjoitustyönsä lisäksi, Bill omistautui kehittämään Alcoholics Anonymous -toveriseuralle  kestävää palvelurakennetta.
Kesäkuussa 1999, Time-lehti nimesi Bill W:n yhdeksi sadasta, 20. vuosisadan ihmisiin eniten vaikuttaneesta henkilöstä.
Bill W. kuoli tammikuun 24. päivänä vuonna 1971.