Valtuustokokoukset
Me emme ehkä tarvitse palveluvaltuustoa oman toipumisemme turvaamiseksi . . .
Mutta me tarvitsemme sitä varmistaaksemme toipumisen sille alkoholistille, joka vielä kompuroi pimeydessä vain korttelin päässä tästä paikasta. Tarvitsemme sitä varmistaaksemme toipumisen lapselle, joka syntyy tänä yönä kohtalonaan alkoholismi. Tarvitsemme sitä tarjotaksemme, Kahdennentoista Askeleemme mukaisesti, pysyvän turvapaikan kaikille alkoholisteille, jotka tulevaisuudessa voivat löytää AA:ssa sen elpymisen, joka palautti meidät takaisin elämään.
Tarvitsemme sitä siksi, että me tiedostamme, paremmin kuin kukaan muu, sen tuhoisan vaikutuksen, jonka inhimillinen vallan ja arvostuksen halu saa aikaan ja meidän on varmistettava, ettei se voi koskaan tunkeutua AA:han. Tarvitsemme sitä varmistamaan, ettei AA:ta hallita, samalla kun suojaamme AA:ta sekasorrolta; tarvitsemme sitä suojaamaan AA:ta hajaannusta vastaan samalla kun estämme liiallisen yhdistämisen. Tarvitsemme sitä siksi, että Alcoholics Anonymous ja vain Alcoholics Anonymous, on Kahdentoista Askeleensa, Kahdentoista Perinteensä ja kaikkien palvelujensa perimmäinen vaalija.
Tarvitsemme sitä varmistamaan, että AA:n sisäiset muutokset tapahtuvat vain koko AA:n tarpeiden ja toiveiden seurauksena; ei vain muutaman jäsenen. Tarvitsemme sitä varmistamaan, etteivät AA:n kokouspaikkojen ovet ole koskaan lukossa, niin että kaikki, joilla on alkoholiongelma, voivat aina kutsumatta astua sisään ja tuntea itsensä tervetulleiksi. Tarvitsemme sitä varmistamaan, ettei Alcoholics Anonymous koskaan kysy keneltäkään, joka tarvitsee meitä, hänen rotuaan, uskontoaan tai sosiaalista asemaansa.
Valtuustokokouksen synty
Jokainen AA:n jäsen haluaa varmistaa alkoholismistaan toipumisen sekä oman hengellisen hyvinvointinsa. Näin tulee ollakin. Hän haluaa tämän lisäksi tehdä voitavansa alkoholistitovereittensa toipumisen ja hyvinvoinnin eteen. Tästä johtuen hänen on kiinnitettävä erityistä huomiota itse AA:n olemassaoloon ja hyvinvointiin.
Omassa kotiryhmässään kukin toimintaan sitoutunut jäsen tunnistaa edellä kerrotun asian hyvin. Hän tiedostaa, että koettuaan raitistumisen ihmeen, Luoja odottaa häntä toimimaan ja viemään sanomaamme edelleen – tekemään osuutensa pitääkseen osakseen saamansa siunauksen edelleen voimissaan. AA:ssa toistuu yhä uudelleen raitistumisen ihmetapahtuma, jonka lopullinen tapahtuminen ei riipu meidän osallistumisestamme eikä ole mitenkään ennustettavissa. Me kaikki ymmärrämme että sekä henkilökohtaisen että ryhmän olemassaolo edellyttävät halukkuutta ja uhrautumista, valppeilla oloa ja toimintaa.
Sen mikä on tarpeen kullekin jäsenelle ja kullekin ryhmälle tulee olla tarpeen AA:lle kokonaisuutena. Kuitenkaan monet meistä eivät ole asettaneet tätä itsestään selvää asiaa sen ansaitsemaan asemaan. Olemme nokkelasti pitämässä turvattuna sitä, että AA yhteisönä tulee jatkamaan olemassaoloaan ilman meidän minkäänlaista erityishuolenpitoa tai tukitoimenpiteitä.
Kiinnittämällä huomionsa vain AA:n kasvun ja aikaansaannosten tilapäiseen ylpeydenaiheeseen noin puolelle AA:n jäsenistä ja ryhmistä on mahdollista olla vain vähän huolissaan kaikkien osa-alueiden hyvinvoinnista. Tätä ei voida pitää heidän huolimattomuutenaan ollenkaan, he eivät vain ole nähneet tarvetta huoleen.
Tähän löytyy kaksikin hyvää syytä. Ensinnäkään AA kokonaisuutena ei ole koskaan ajautunut minkäänlaisiin vaikeuksiin. Toiseksi aivan viime aikoihin asti pieni joukko AA:n vanhoja jäseniä, toimien ikään kuin vanhempina, on huolehtinut koko yhteisön kohtaamista uhista ja ongelmista keskustelematta niistä kovinkaan paljon jäsenistön kanssa.
Emme ole koskaan kohdanneet ongelmaa, joka olisi mennyt läpi koko yhteisön. Suuri yleisö ihailee meitä; ystävämme rakastavat meitä; uskonhenkilöt ja lääketieteen edustajat puhuvat puolestamme. Kukaan ei ole vakavassa mielessä käyttänyt AA:ta omaksi edukseen. Olemme välttäneet julkisen vastakkainasettelun. Poliittinen kiistely ei ole meitä koskettanut. Meillä ei edes ole ollut yhtään täysimittaista ”perheriitaa”. Koska lähes kaikki murheet ovat jääneet jäsenten ja ryhmien harteille, AA yhteisönä ei ole joutunut niitä käsittelemään. Tästä on seurauksena AA:n olemassaolon tähänastinen ihme.
Ei siis ihme, että niin monet aidosti uskovat, ettei AA:lle itselleen voi tapahtua mitään!
Se, että olemme niin kauan olleet vapaina niistä vaivoista, joita kaikki kansakunnat ja yhteisöt ovat kohdanneet, on mitä suurimman kiitollisuuden aihe. Mutta emme totisesti voi tuudittautua siihen, että tämä hyvä olotila jatkuisi loputtomiin - itsekkään en näin usko. Emme koskaan voi kutsua itseämme täysi-ikäisiksi ennen kuin olemme menestyksekkäästi kohdanneet kaikki ne kiusaukset ja ongelmat, jotka poikkeuksetta ahdistelevat jokaista suurempaa miesten ja naisten muodostamaa kokonaisuutta. Nämä kohtaamiset tulevat osoittautumaan meille siunaukseksi pidemmän päälle, näin uskon.
Tulevina aikoina meidän on ehkä kestettävä kaikki ne paineet, joihin häiriöaltis maailmanmeno meidät vie tällä ihmiskunnan koskaan kohtaamalla mielettömättömimmällä ja vaarallisimmalla vuosisadalla. Toveriseurana meidän on aina tehtävä kaikki ne AA:n yhtenäisyyden, palvelun ja olemassaolon edellyttämät välttämättömät uhraukset, olivatpa tilanteet ja olosuhteet mitkä tahansa. Juuri tässä on syy tämän tekstin laatimiseen AA:n Palveluneuvostosta, tulevaisuutemme vaalijasta.
Aivan viime päiviin asti olemme käyttäytyneet kuin nuorten ihmisten muodostama perhe. Tällä perheellä, kuten kaikilla perheillä, on ollut omat vanhempansa. Nämä vanhemmat ovat olleet niin kutsuttuja AA:n vanhoja partoja - ja perustajajäseniä. Minulla on ollut onni olla eräs heistä.
Alkupäivistä lähtien me vanhemmat olemme olleet paljon enemmän huolissamme AA:n tulevasta hyvinvoinnista kuin mistään muusta. Paikallisen toiminnan tasolla meillä vanhoilla jäsenillä oli tapana huolehtia AA:n asioista; kunnes aivan viime ajoista lähtien vasta tri Bob ja minä, suuressa määrin sitoutuneitten alkoholistien ja ei-alkoholisti ystävien myötävaikutuksella, olemme tehneet samaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.
AA:n vanhempina meidän oli huolehdittava kasvavan joukkomme suojelusta itseään ja ulkopuolista maailmaa vastaan. Alkuajoista lähtien yhteisöllämme oli oltava periaatteet, joiden mukaan elää sekä opastusta niiden noudattamiseen. AA:n hyvää sanomaa tuli levittää laajalti ja sen myötä yhteisön jäsenistöllä olisi mahdollisuus kasvaa sekä lukumäärällisesti että laadullisesti. Tästä huolehtiminen olisi meidän vastuullamme
Jo vuonna 1937 tri Bob ja minä ensi kerran ymmärsimme mistä meidän tuli huolehtia. Tiedostimme, että AA:lla tulisi olla kirjallisessa muodossa periaatteet ja toipumisohjelma; tästä olivat muutkin vanhat jäsenet samaa mieltä. Vuoteen 1939 mennessä olimme runsaan ulkopuolisen avun myötävaikutuksella julkaisseet Alcoholics Anonymous – kirjan (Ison Kirjan). Tämä lopetti kaiken AA:n toipumisohjelmaan liittyvän epäilyn. Iso Kirja ja sen tähän päivään mennessä saavuttama levikki, on se toipumisen perusta, johon toveriseuramme nojaa.
Seuraavaksi tunnistimme, että AA:lla tuli olla paljon ja oikeanlaista julkisuutta. Käynnistimme toimet tämän haasteen ratkaisemiseksi. Ehkäpä puolet tämän päivän jäsenistöstä osoittaa kiitollisuuttaan pyrkimällä kertomaan AA:n olemassa olosta lehdistölle ja muille tiedotusvälineille.
Vuosien 1940 – 1950 välisen ajan meitä vaivasivat kaikenlaiset ryhmätason ongelmat, jotka nostattivat pelonsekaisia tuntemuksia keskuuteemme. Näiden kokemusten myötä muotoutuivat AA:n Kaksitoista Perinnettä, ne jotka tänä päivänä suojaavat yhteisöämme meiltä itseltämme ja ulkopuoliselta maailmalta. Tämä valtaisaa toimiston kirjeenvaihtoa ja kokemusten keruuta edellyttänyt ponnistelu tuotti viimein kokonaan uutta AA:n yhtenäisyyttä ja palvelua käsittelevää kirjallista materiaalia. Näiden vaikutuksesta kasvoimme ja vahvistuimme kokonaisuutena.
Uutiset AA:sta alkoivat levitä ympäri maapallon ja sama leviäminen jatkuu yhä tänä päivänäkin. Tämä toi mukanaan uudenlaisia ongelmia ja tarpeen julkaista AA-kirjallisuutta eri kielillä. AA:n apu oli saatettava hoitolaitosten, vankiloiden, yksin elävien ja laivoilla työskentelevien saataville. AA:n pelastusrenkaan tuli ulottua kaikkialle. AA tarvitsi kuukausittain ilmestyvän lehden. Nykyisin AA Grapevine tavoittaa laajan tilaajajoukon ja monen tuhannen muun lukijan joka kuukausi.
Nämä ovat olleet vanhemmuutemme velvollisuudet ja etuoikeudet maailmanlaajuisesti. Teimme parhaamme suojellaksemme AA:ta niin, että se saattoi kasvaa häiriöttä. Vaivaamatta kasvavaa yhteisöä näillä vaarallisilla asioilla käyttäydyimme periaatteella ”Isä osaa hoitaa asiat parhaiten”. AA:n alkuaikoina asianlaita oli juuri näin yksinkertaista. Silloin oli aivan liian aikaista siirtää täysi vastuunkannon raskas taakka koko toveriseuran kannettavaksi.
Alusta lähtien tri Bob ja minä totesimme tarvitsevamme itse erityisapua. Tämän seurauksena kutsuimme tiettyjä asiallemme vihkiytyneitä ei-alkoholisteja avuksemme. Näiden kanssa muodostimme Alcoholics Anonymous -yhteisön luottamusmiehistön. Se luotiin niinkin aikaisin kuin vuonna 1938 ja kutsuimme sitä Alkoholistisäätiöksi (sittemmin nimeltään Palveluneuvosto).
Vuonna 1940 luottamusmiehemme ottivat haltuunsa AA:n kirjallisuuden ja täyden vastuun AA:n rahavarojen hoidosta, sen Palvelutoimistosta (nykyään G.S.O.) ja sen suhdetoiminnasta.
Tämän luottamusmiesten muodostaman elimen, alkoholisti- ja ei-alkoholistijäsenten, ansioksi on luettava se yleispalvelujen päämajan aikaansaanti, joka se tänään on. Kehityshistoriaamme kuvaavasta teoksesta ”AA tulee täysi-ikäiseksi” voi lukea tämän vaiheen yksityiskohtaisen selvityksen.
Vuonna 1948 meitä AA:n päämajan työntekijöitä kohtasi hirvittävä järkytys. Tri Bob oli kohtalokkaasti sairastunut. Tämä tieto sai aikaan vakavan kriisitilan asioittemme hoidossa, sillä se pani meidät tiedostamaan sen tosiasian ettei AA:n alkujäsenten muodostama vanhemmuus kestäisi loputtomiin.
Olimme tosi huolissamme tajutessamme kuinka turvattomassa tilassa olivat päämajamme ja sen palveleman laajalle levittäytyneen toveriseuran keskinäinen yhteydenpito. Pieni luottamusmiesneuvostomme oli toki olemassa. Mutta he olivat tuntemattomia lähes koko toveriseuralle. Päämajassamme työskentelivät Bobbie, Ann ja Charlotte sen lisäksi olimme tri Bob ja minä. Me muutamat olimme lähes ainoat yhteytemme maailmanlaajuiseen AA:han!
Samanaikaisesti tuhannet jäsenemme hoitelivat kylmän rauhallisesti omia asioitaan. He eivät tienneet juurikaan mitään AA:n kokonaisuutta kohdanneista ongelmista. He olettivat epämääräisesti, että Luoja ehkä tri Bobin ja minun pienellä avustuksella huolehtisi asioiden hoitumisesta. Asiantilan näin ollen he olivat täysin tietämättömiä omien asioittemme hoidon tilasta ja niistä hirvittävästä aineksista, jotka saattaisivat johtaa yhteisömme täydelliseen tuhoutumiseen.
Olimme vaikean pulmatilanteen edessä. Jotenkin AA:n sellaisenaan, AA:n yhteisönä, tulisi ottaa täysi vastuu omista asioistaan. Tämä tarkoitti sitä, että ryhmien oli valittava iso määrä valtuutettuja ja lähettää nämä New Yorkiin vuosittain istumaan luottamushenkilöiden kanssa ja ohjaamaan näiden toimintaa. Ainoastaan näin toimimalla kykenisi AA ottamaan tehokkaasti vastatakseen omien menettelytapojensa ja asioittensa johtamisen. Vain näiden valtuutettujen valinnalla voitaisiin pysäyttää luottamushenkilöiden lisääntyvä eristäytyminen liikkeestä. Ainoastaan tällainen palveluelin voisi tehdä sitovia päätöksiä kaikissa tulevissa kriittisissä tilanteissa.
Kun suunnitelmaamme luottamushenkilöiden ja valtuutettujen yhteisestä kokouksesta ensi kertaa ehdotettiin valtaisa huhumylly pyyhkäisi koko maan yli. Alkuun näytti siltä, ettei AA yhteisö haluaisi ottaa hoitaakseen mitään osaa tästä odottamattomasta vastuusta. Heille AA valtuutetut viestivät vain politikoinnista, vastakkainasettelusta ja sekaannuksesta. ”Pitäkäämme asiat yksinkertaisina”, he huusivat.
Mutta muutaman vuoden puolesta puhumisen ja perehdyttämisen jälkeen toveriseuramme selkeästi ymmärsi, ettei alkupäivien äärimmäisen yksinkertaisuuden ylläpitäminen voinut enää jatkua. Suora koko yhteisön vastuunkanto tulisi aikaansaada tai muussa tapauksessa AA käpertyisi kokoon. Tähänastiset vanhemmat jäsenet, isät ja perustajajäsenet tulisi siirtää syrjään ja korvata valtuutetuilla. Se olisi ainoa mahdollinen etenemistapa. Yhteisön oli aikuistuttava tai kärsittävä ne epäonnistumisen aiheuttamat rangaistukset, jotka syntyisivät jättämällä välttämättömät toimenpiteet suorittamatta.
Niinpä kutsuimme koolle 75 valtuutettua USA:sta ja Kanadasta. Nämä valtuutetut muodostivat yhdessä luottamushenkilöiden, päämajan henkilöstön ja Grapevinen henkilökunnan kanssa AA:n Palveluvaltuuston. Tuolloin oli kyseessä vuosi 1951.
Alkuun tämän oli sovittu olevan kokeilu. Jos se toimisi, se tosiaan tarkoittaisi sitä, että AA oli aikuistunut ja kykenisi aivan oikein selviytymään omien asioidensa hoidosta. Sen puolesta toimivan valtuuston kautta siitä voisi tulla tulevaisuutensa vartija ja tarjoamansa palvelun sanoman suojelija.
Valtuustokokouksemme todellakin toimi. Sen kyky suoriutua asioista, Luojan kiitos, ylitti kaikki odotuksemme. Viiden vuoden koekauden jälkeen tiesimme, että siitä voisi tulla pysyvä osa toveriseuraamme.
Heinäkuussa 1955, AA:n 20-vuotisjuhlassa, seisoin St. Louisin juhlakokouksen osanottajien edessä. Hupenevan vanhojen jäsenten joukossa ja heidän puolestaan luovutin AA:n kohtalon sen valitseman edustajien muodostamassa AA:n valtuustokokuksessa hoidettavaksi. Se päivä oli elämäni onnellisin päivä. Silta kuilun yli oli rakennettu. AA oli viimeinkin turvassa.
Jotkut esittävät yhä seuraavanlaisia kysymyksiä: Lähettääkö AA yhteisö valtuustokokoukseen parhaat valtuutetut? Valitsemmeko jatkossakin kykeneviä ja viisaita luottamushenkilöitä? Antavatko AA:n jäsenet Valtuustokokouksen jäsenilleen, luottamushenkilöilleen ja Palvelutoimiston työntekijöilleen riittävät rahavarat, riittävästi mielenkiintoa ja tarpeeksi ymmärrystä?
Minulle nämä eivät ole enää avoimia kysymyksiä. AA:n historia osoittaa, että nouseepa kuinka suuri asia tahansa ”pintaan” se kohdataan. Tässä suhteessa olen melko varma, että historiamme jatkaa itsensä toistamista. Totta tosiaan tähän minulla ei ole pienintäkään epäilystä.
Luulen myöskin, että oma vaikutukseni Palvelutoimistossa vähenee jatkossakin. Valtuustokokouksensa kautta lopullinen määräysvalta ja vastuu ovat täysin AA:n käsissä. Vanhempi, joka jää yliajalle voi vain haitata ”lapsensa” kasvua. Tähän en saa syyllistyä. Oikea paikkani tulee pian olemaan taka-alalla kannustamassa teitä uudempia viemään yhteisöämme eteenpäin. Yhteisömme on nyt täysi-ikäinen ja sen tulee jämäkästi muistuttaa minua siitä tosi-asiasta, jos koskaan ajautuisin uudelleen kiusaukseen ”tarttua ohjaksiin”.
Näistä pakottavista syistä johtuen, ystäväni, tulevaisuus kuuluu teille. Ottakaa nämä uudet vastuut avoimin sydämin ja pelotta hoitoonne ja Jumalan armo tulee varmasti seuraamaan teitä.
